Joskus elämä pyörittää kuin karuselli, niin että vielä viikkojenkin päästä hengästyttää. Kun seikkailukaupungin kadut tekevät askeleen kevyeksi, pimeys laskeutuu ja vapauttaa salaisuudet ja E on siinä ihan vieressä elämässä ne samat hetket.
Laskeutuminen arkeen sieltä savun, trippien ja pehmeän pimeyden maailmasta on ankeaa ja ahdistavaa. Taas pitää siivota ja käydä töissä, vastata puhelimeen ja aloittaa yliopisto. Olla sosiaalinen tai ainakin asiallinen ja käydä niiden kanssa syömässä. Välillä väsyttää niin kamalasti.
Minä istun taas siellä, psykan huoneen sinisessä tuolissa ja katson vihreää roskakoria ja ulkona huojuvia puita. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä helvettiä teen siellä. En tiedä, pitäisikö minun kertoa sille, että tupakka tekee jälkiä ihoon ja se kipu on rauhoittavan hallittavaa. Selkeää ja kirkasta ja jäljetkin katoavat muutamassa viikossa.
Jalkaa pitää kasassa metri teippiä, mutta eniten minua pelottaa opiskelu. Se kylmyys ja väsymys, akateeminen vapaus, ruokalat ja ne käytävät, joihin on helppo hukkua.
Tulevaisuus ei näytä muulta kuin viikosta toiseen jatkuvalta taistelulta, ponnistelulta, väsymysitkulta ja kylmyydeltä, mutta minä hyppään sinne kuitenkin. Vielä kerran annan itselleni mahdollisuuden tulla joksikin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti