Ennen huomista

Minä vihaan harvoja asioita maailmassa. Kehoni, tämä ihrainen ruho, on yksi niistä. Se on kuvottava. Kuitenkin toisinaan, kuten eilen treeneissä, yllätyn siitä, mihin se pystyy. Epävirallinen kunto/nopeus/tekniikkatesti menee heittämällä läpi, eikä se edes tunnu pahalta. Lihaksia lämmittää äärimmäinen rasitus, adrenaliini kohisee korvissa ja mä näen vain radan ja merkkiviivat, kuulen valmentajan väliaikatiedotteet ja loppuvihellyksen, ja haluaisin vain jatkaa kunnes jalat pettävät alta.

 

Ainakin useimmiten koitan kiltisti syödä proteiinit ja hiilarit ja rasvaakin sen mitä pystyn. Aina ei mene kuin elokuvissa, ja sitten syön karkkia. Päässä huutaa viha, en tarvitse ruokaa ja olen vain löysä paska, ja sitä koittaa vastustaa valtava kehittymisen nälkä. Haluan päästä treeneissä (ja ehkä joskus oikeissa peleissäkin) kovempaa ja kauemmas, hypätä korkeammalle ja hitata lujempaa.

 

Elämä on taas vuoristorataa päivästä toiseen, kun endorfiinit lennättävät halki pimenevän illan, kun unet tunkeutuvat todellisuuteen, ovet kapenevat niin, etten ole mahtua ulos. Välillä sattuu niin, että käperryn kasaksi sohvannurkkaan ja haluaisin lakata olemasta. Joskus nukun tunnin-kaksi silloin tällöin ja toisinaan kymmenen tunnin yön ja silti herään uupuneena. Makaan sängyllä syysauringon siivilöityessä lehtien läpi seinille, silittelen kylkeen liimautunutta tuhisevaa koiraa ja huomaan olevani onnellinen. Nauran kovaa, itken lohduttomasti, putoan, lennän ja tunnen syystuulen siipisulissani.

 

Minä elän.