Summeri pärähtää soimaan kaksikymmentä minuuttia ennen sovittua aikaa. Ne tulevat kotikäynnille enkä mä ole jaksanut siivota. Ei kiinnosta. Kaksi tyhjää tuolia olen niille raivannut ja se riittää. En pysty katsomaan niitä silmiin, vaan kyyhötän viltin alla sohvannurkassa ja olen puolustusasemissa. Ne soittaa ambulanssin ja virka-apupyynnön poliisille kun en suostu lähtemään M1-arvioon. Lanssihenkilöt koittavat puhuttaa minua ja ne toiset yrittää että jos pakkaisin jotain mukaan, mutta minä istun sohvannurkassa viltin alla. Lopulta minun on lähdettävä kuitenkin ja ne vievät minut ensiapuun.

Siellä ne raaputtavat vanhan haavan auki, koska se on niin syvä että pitää tikata, ja sitten ne kirjoittavat sen saatanan M1-lähetteen enkä mä voi mitään. Sairaalassa joudun kameravalvottuun huoneeseen jossa ei ole edes verhoja eikä pussilakanaa peitossa. Ne vievät tavarani pois ja kengätkin, koska niissä on nauhat. Tupakalla saan sentään käydä valvomatta, vaikka onhan sielläkin kamerat.

Niin vietän jälleen neljä päivää suljettujen ovien takana. Lähinnä makaan sängyssä ja kuuntelen musiikkia. Lopulta neljän päivän jälkeen niiden on pakko päästää minut pois. Lähden bussilla ja kotiudun sotkuiseen kämppääni. Seuraavana päivänä palaan töihin hymyilemään asiakkaille ja salaamaan vointini.