Välillä olo on ihan hyvä ja saan tehtyä asioita. Suoritan työvuoroni eikä minua väsytä koko yön aikana. Muutamaa tuntia myöhemmin kerron hoitajalle mieliteostani edistää suunnitelmaa, jonka se ei halua etenevän. Tunnollisesti kerron sille kaiken. Puut huojuvat ikkunan takana eikä musta tunnu miltään, vaikka Kelasta tuli taas hylsy.

Synkkyyden aallot vyöryvät päälle niin että tuntuu kuin halkeaisin. Siinä minä kuitenkin istun sukulaisen olohuoneessa juomassa mustaa kahvia pikkuisesta kupista ja yritän näyttää siltä, että olen koko ajan todella kuunnellut muiden jutustelua. Istun hiljaa, tuijotan lasittuneella katseella toiselle puolelle huonetta ja toivon, ettei kukaan puhu minulle, sillä minulla ei ole enää mitään sanottavaa.

Lohduton toivottomuus kietoo lonkeronsa ympärilleni ja kiristää otettaan, kun koitan miettiä tulevaisuutta, jota mulla ei ole. Kaikkia niitä mahdollisuuksia, joita ei ole. Jäljelle jää tumma hukuttava tyhjyys, johon en uskalla koskea.

Vedän keuhkot täyteen raikasta syysilmaa. Hehkuvan väristen puiden lomasta lehdettömät oksat kurkottavat kohti vaaleansinistä taivasta ja minusta se on niin tavattoman kaunista. 

Synkkyys ujuttautuu ensin aaltoina ja sitten tasaisemmin takaisin elämään, mutta meistä kukaan ei kai yllättynyt. Hetken aikaa mun oli kuitenkin helpompi hengittää. Päivät ovat melkeinpä tyhjää täynnä ja loputtoman pitkiä ja koitan vain keksiä itselleni tekemistä ettei aika lakkaa kokonaan kulumasta.

Toisen infuusion jälkeinen viikko onkin täynnä kaikkea muuta kuin tyhjää, ja vähän tuntuu ahdistavalta edes ajatella sitä, mutta se on jo täällä enkä mä voi paeta. Ensimmäisenä iltana ihan hyvän olon lomaan tunkeutuu kamalia ajatuksia ja ikäviä tunteita, mutta ne eivät valtaa koko ajallista maisemaa.

Tuuli riepottelee syksyn värisiä puita ja meinaa viedä puhelimen kädestä, kun käyn kiertämässä sen pienen kierroksen, jonka aikana ehdin polttaa tupakan tai kaksi. Ulkona on tänäänkin aika kaunista.