Kello on kohta yksi yöllä ja mä kyykin mielisairaalan tupakkahuoneessa.

Tiistai

Minä kuolin viime viikon tiistaina. Jouduin päästämään pois sen, joka oli minulle kaikkein rakkain, koiran. Osa minusta kuoli samalla, ja se, mitä jäi vielä kitumaan tähän maailmaan, haluaisi vain mennä mukaan. Nyt yöt ovat liian hiljaisia ja jäljellä on vain reunoilta verestävä tyhjyys.

Älä kysy älä kerro

Eräänä lokakuisena päivänä käy niin, että saan unelmieni työn. Lapsuuden haaveeni täyttyy kuin sattumalta, ja eräästä harrastuksestani tulee ammatti. Opiskelut jäävät, kun muutaman kuukauden yrittämisen jälkeen on pakko tunnustaa itselleen ettei pysty. Treenaaminen jää, sillä työajat ovat sen kannalta hankalat. Minusta tulee yhä löysempi.

Keväällä loppuvat käynnit psykalla. Fyssari ja rate ovat päättyneet jo aiemmin. Koitan päästä terapiaan, mutta terapeuteilla ei ole tilaa. Tie nousee pystyyn. Lääkäri vielä jää, enkä välttämättä ole kovin iloinen siitä. Senkin pitäisi loppua, mutta se jättää minut löysään hirteen varaamalla ajan vielä syksylle. Minulla on siis vielä ns. avohoito, jossa ei saa apua. 

Sitä lääkäriä ei kiinnosta. Se on kyllä ystävällinen, mutta sen mielestä en vain ole yrittänyt tarpeeksi päästä terapiaan. Se ei tajua, kuinka valtavasti ylitin itseni jo ottaessani yhteyttä terapeutteihin yksi toisensa jälkeen, ja vastaan tuli aina vain ei. Sen mielestä minun vointiani on liian hyvä, jotta olisin tarpeeksi motivoitunut. Kun kerron sille parhaillaan kenkäni kastelemassa viiltohaavasta, se vaihtaa aihetta eikä enää palaa. Samoin se tekee, kun koitan varovasti kertoa, etten oikein pärjää syömisten kanssa. Koska sitä ei kiinnosta. Se ei halua kuulla, että painoni on pudonnut jälleen niihin lukemiin, jotka saisivat psykan huokaamaan ja sen silmissä olisi jälleen se katse, enkä minä väkisin kerro. Myöskään lääkityksen ei tule puheeksi, joten se ei tiedä, että olen lopettamassa sitä. Jokaisen annoksen pienentämisen jälkeen vieroitusoireet ovat kammottavat. Kesällä jätän sen viimein kokonaan, ja muutamien viikkojen jälkeen maailma lakkaa tärähtelemästä eikä minua okseta koko ajan. Olen vapaa siitä. 

Lääkärin jälkeen menen kotiin, mutta E:n painostuksesta suuntaan pian ensiapuun tikattavaksi. Ne eivät usko, kun sanon että kaaduin. Saan kuitenkin siistit tikit eikä kukaan vittuile minulle. Ensiavun lääkäri lähettää tiedon minua hoitavalle taholle, mutta en minä usko että minun ”hoitavaa” lääkäriäni edelleenkään kiinnostaa eikä sitä enää tarvitsekaan kiinnostaa. En välitä enää.

Loppukesästä koittaa lyhyt loma, jonka tarpeessa minä todella olen. Lähden pariksi päiväksi seikkailujen Helsinkiin E:n luokse. Elämä on taas hetken aikaa niin hyvää, vaikka päädynkin keskellä yötä päivystykseen rintaa puristavan ahdistuksen vuoksi. Ne ovat kauhean ystävällisiä siellä, varsinkin kun puhallan alkometriin nollat, eikä niitä haittaa, että olen muualta. Lääkäriä en tapaa lainkaan, mutta hoitaja pitää minusta huolta. Ei ole jonoakaan. Saan Oxaminin ja sitten taas odotamme. Kun pahin puristus kevenee, saan lähteä kun lupaan tulla takaisin jos olo pahenee. Saan vielä toisen Oxaminin mukaan tarvittavaksi, enkä minä riko ihoa sinä yönä. 

Kotona vaaka huutaa päivästä toiseen että liikaa, vaikka olemme hivuttautuneet normaalipainon rajoilta merkittävään alipainoon. Peili näyttä vain hieman kulmaa olkapäässä, ja niissä kuvissa näkyvät kylkiluut, kuultavat lupauksina pehmeyden alta, ja niihin kuiskauksen minä takerrun vaikken  ehkä haluaisi. 

Yhä on kesä, vaikka ilmassa on jo aavistus syksyn tuntua. Puut huojuvat ikkunan takaa ja järveltä käy pohjoistuuli, eikä aurinko enää iltaisin polta. Vaikka tyhjyys nakertaa sisälläni, minä hymyilen sulkiessani oven takanani. 

Pisaroita

Elämä osaa olla sellaista, ettei siitä voi kirjoittaa. Se voi olla kaukaisia katseita, kuiskauksia ja huutoa, sateen lailla putoavia onnen pisaroita, roikkuvia rästejä, villakoiria sängyn alla ja vaatteisiin kiinni kuivuvia palovammoja. Sellaista voi elämä olla, jos sitä vain uskaltaa elää.

 

Kesä on usein pysähtyneisyyden aikaa, kun kaikki on tauolla. Vaikka odottaminen ei aina ole vahvuuksiani, niin tänä kesänä se on ehkä vaikeampaa kuin ennen. Hoitoni tuolla psykiatrialla on määräaikaista ja määräaika on ummessa. Ne meinaavat heittää minut pihalle sieltä, kunhan jatkosuunnitelma on tehty. Vaihtoehtoja on vain vähän ja ne ovat huonoja. Ne haluavat, että menen terapiaan. Toinen vaihtoehto on kokonaan hoidon ulkopuolelle jättäytyminen. Arvatkaa, kumpi on enemmän Therrun tyylinen vaihtoehto. Fyssari kyllä sanoi, että voin hakea myös maksusitoomusta psykofyysiseen fysioterapiaan. Nyt on kesä ja kohta on lomat. Mitään ei tapahdu ennen syksyä, mutta ajatuskin siitä ahdistaa. En halua terapiaan.

 

Koira nukkuu vieressä ja se on maailman suloisin. Olen onnellinen, että se on toipunut lopulta ihan täydellisesti leikkauksesta. Tiedän tehneeni oikean ratkaisun hoidon suhteen. Usein muistan arvostaa yhteisiä hetkiä, kävelyitä ilta-auringossa, niitä aamuja kun saan silitellä kainalossa tuhisevaa otusta rauhassa valon tirkistellessä verhonraosta. Tuo koira on minulle maailman tärkein, parasta, mitä elämällä on ollut minulle tarjota.

 

Sade valuu parvekelaseja myöten ja ropisee ikkunalautaan. Aika on pysähtynyt johonkin vuorokaudenaikojen väliin, eikä tällaisilla hetkillä ole nimeä. Minulla on jotain harvinaista, jotain, mitä en yleensä näe edes vilaukselta. Rauha.

Minut ehkä pelasti marraskuussa murtunut häntäluu. Niin perseestä kuin se olikin, oli pakko pysähtyä. Muistan sen hetken, kun otan treeneissä hitin vastaan, jalat lukkiutuvat vieressä olevaan ja kaadun taaksepäin. Aika pysähtyy, vaikka kukaan ei vihellä peliä poikki. En pysty puhumaan enkä liikkumaan. Ensiavussa kuvataan, odotetaan ja kuvataan taas, ja vaikka se näyttää murtuneelta, itse murtumaa ei löydy. Myöhemmin toinen lääkäri toteaa sen kuitenkin murtuneeksi. Monen viikon saikku töistä (alle viikko koulusta ja paljon rästejä) pelastaa minut paljon pidemmältä saikulta, sillä siinä vaiheessa olen niin uupunut etten ole koskaan ollut.

 

Psykiatri koittaa tarjota pidempää saikkua mutten ota. Ensimmäistä kertaa hoitohistoriani aikana hoitava lääkärini on sellainen, jolle on helppo puhua. Mutta kohta se vaihtuu taas. Se saa minut jopa aloittamaan lääkityksen. 10 milligrammaa essitalopraamia päivässä tasoittaa elämää hiukan, pienentää elämän aaltokäyrän amplitudia. Selviän jopa joulusta hengissä.

 

Opintojen alettua kaikki on ennallaan. Paitsi ettei ole. Arki valuu eteenpäin, ja saan ponnistella päivittäin pysyäkseni mukana. Minut luokitellaan nipuksi diagnooseja ja traumoja. Kiukuttelen psykalle ja se kysyy, voisinko joskus olla samaa mieltä sen kanssa.

 

Kaikkein rakkainta on koira, joka on jakanut elämäni kaikki vaiheet yli yksitoista vuotta. Se on parasta, mitä elämällä on ollut tarjota. Saan kipeän muistutuksen siitä, ettei mikään hyvä ole ikuista, kun koirasta löytyy pahanlaatuinen kasvain. Mua pelottaa, enkä tiedä, miten meidän käy. Jollain tasolla elän menetyksen tuskaa ja tyhjyyttä jo nyt, vaikka vielä on mahdollista, että kaikki menee hyvin.

 

Päivästä toiseen elämä on taistelua. Taistelen omaa heikkouttani vastaan, kelloa ja kalenteria vastaan, hulluuttani vastaan ja sen kanssa kaikkea muuta vastaan. Oon niin saatanan väsynyt tähän kaikkeen.