On silkkaa tuuria, että olen tässä. Loppuvuosi oli synkkä ja minä vielä synkempi. Mun henki oli hiuskarvan varassa. Mutta mä tein sen. Mä olen tässä.

Jos ennen olin täynnä ahdistusta, niin nyt se on tyhjyyttä. Ei tunnu miltään. Mä kerron niille kasvot ilmeettöminä, kuinka humalassa päädyin jonkun leluksi, ja vaikka se silloin tuntui pahalta, nyt ei tunnu miltään. Ilmekään värähtämättä kerron kaikesta siitä, mitä minusta ei näe. Ei minuun satu. Hetken verran tämä on helpottavaa, ja lääkäri arvelee, että lääkitys on nyt kohdillaan. Että näin minä pärjään hetken.

Välillä uuvuttaa niin, etten jaksaisi nousta bussista pois. Joskus vedän aamiaiseksi vain viivan, että pääsen liikkeelle. Joskus en vain vittu saa syötyä, en vain jaksa tehdä sitä. Silti mulla menee nyt paremmin. En ehkä osaa nähdä toivoa, mutta teen niin kuin mun pitää. Katson lääkäriä silmiin, menen ajoissa terapiaan ja tunnustan ratelle kaikki syntini. Minä saan apua ja otan sen vastaan.

Would you mind if I hurt you

Eräänä sunnuntai-iltana maailma alkaa hämärtyä ja muuttua tahmaiseksi harmaaksi tarkoituksettomuudeksi. Terä hyväilee ihoa, mutta se ei tunnu siltä kuin sen kuuluisi. Sen kuuluisi tuntua hyvältä, helpottavalta ja ansaitulta. Nyt se ei tunnu. Luovutan ja pakkaan terän taskuuni. Suurin osa minusta on jo kuollut, ja se viimeinenkin raunio, mikä minusta on vielä elossa, kituuttaa vastentahtoisesti päivästä toiseen. Ajattelen, että voisin päästää senkin pois, sinne mihin se kuuluu. Heitän reppuuni köyden, jossa on kaunis silmukka, ja lähden kohti siltaa.

Minä istun katulamppujen valon laitamilla sillan teräskaiteella. Ja sitten on liian mustaa asfalttia, varjoja jotka kulkevat väärään suuntaan ja niitä hahmoja näkökentän laidoilla. Minä havahdun ensiavun tupakkakopissa, tumppaan jo filtteriin asti palaneen savukkeen ja katkonaisesti liikehtien astun sisään. Kenkä on sisältä kuuma ja verestä märkä ja kasvoillani on toissapäiväisten meikkien jämät, mutta mä en välitä.

Saan siistit tikit ja lääkettä ja ne haluavat että olen yön siellä. Aamulla psykiatrinen hoitaja tulee sitten tekemään jatkohoitosuunnitelman. En halua nukkua, mutta lopulta lääke voittaa ja horrostan muutaman tunnin. Puolen päivän aikaan hoitaja tulee. En muista, mitä puhumme, mutta hetken kuluttua se hakee lääkärin. Se on eri lääkäri kuin yöllä. Se sanoo ettei mun tarviikaan haluta sairaalaan. Ne siirtävät minut pois verhojen takaa ja parkkeeraavat sänkyni käytävälle, mistä ne näkevät minut koko ajan. Joku tuo kahvia, toinen ottaa verta putkiloihin.

Laitan kengät jalkaan, mutta ennen kuin ehdin ottaa askeltakaan, vartija seisoo siinä, eikä se lopulta anna minun mennä kuin vessaan. Silloin mä tiedän, mitä ne ovat tehneet. Ne ovat tehneet sen saatanan M1:n. Joka kerta, kun edes katson kenkiäni, vartija seisoo ylläni kädet puuskassa, enkä minä pääse mihinkään. Lopulta tulee kaksi punapukuista tyttöä, jotka ottavat reppuni ja minut ja lanssin vieressä antavat minun tupakoida vaikkei siinä saisi.

Kun pääsemme perille, siellä on taas vartija vastassa. Saatanhan vaikka karata ilman reppuani, jonka ne ovat jo vieneet sisälle. Lukittu ovet sulkeutuvat takanani ja tupakkakopissa seinässä on kettingillä kiinnitetty sytkä. Ikuisuuden jälkeen ne päättävät, etteivät ne voi pitää minua siellä väkisin, mutta köyteni ne ovat takavarikoineet, enkä koskaan saa sitä takaisin. Jään vapaaehtoisesti pariksi yöksi, ja hetken minä olen turvassa.

Ne ne kyselevät minua syömään mutta minä en pysty eivätkä ne pakota. Kävelen käytävää edestakaisin ja poltan enemmän kuin pitäisi. Ei siellä ole paljon muuta tekemistä. Äiti kysyy minua lounaalle, mutta vastaan vain että nyt ei pysty, eikä se tiedä missä mä olen. Kerron vain E:lle.  Ne soittavat psykalle ja se varaa minulle ajan.

Kun lähden sieltä, saan sytkäni takaisin. Menen bussilla kotiin ja olo on tyhjä. Seuraavana päivänä ostan uuden köyden, samanlaisen kuin minkä ne ottivat minulta. Paria päivää myöhemmin poistan itse tikit, koska en halua mennä terveyskeskukseen. Verikokeet paljastavat, että minulla on puutostiloja, mutta mua ei kiinnosta. 

Kello on kohta yksi yöllä ja mä kyykin mielisairaalan tupakkahuoneessa.

Tiistai

Minä kuolin viime viikon tiistaina. Jouduin päästämään pois sen, joka oli minulle kaikkein rakkain, koiran. Osa minusta kuoli samalla, ja se, mitä jäi vielä kitumaan tähän maailmaan, haluaisi vain mennä mukaan. Nyt yöt ovat liian hiljaisia ja jäljellä on vain reunoilta verestävä tyhjyys.

Älä kysy älä kerro

Eräänä lokakuisena päivänä käy niin, että saan unelmieni työn. Lapsuuden haaveeni täyttyy kuin sattumalta, ja eräästä harrastuksestani tulee ammatti. Opiskelut jäävät, kun muutaman kuukauden yrittämisen jälkeen on pakko tunnustaa itselleen ettei pysty. Treenaaminen jää, sillä työajat ovat sen kannalta hankalat. Minusta tulee yhä löysempi.

Keväällä loppuvat käynnit psykalla. Fyssari ja rate ovat päättyneet jo aiemmin. Koitan päästä terapiaan, mutta terapeuteilla ei ole tilaa. Tie nousee pystyyn. Lääkäri vielä jää, enkä välttämättä ole kovin iloinen siitä. Senkin pitäisi loppua, mutta se jättää minut löysään hirteen varaamalla ajan vielä syksylle. Minulla on siis vielä ns. avohoito, jossa ei saa apua. 

Sitä lääkäriä ei kiinnosta. Se on kyllä ystävällinen, mutta sen mielestä en vain ole yrittänyt tarpeeksi päästä terapiaan. Se ei tajua, kuinka valtavasti ylitin itseni jo ottaessani yhteyttä terapeutteihin yksi toisensa jälkeen, ja vastaan tuli aina vain ei. Sen mielestä minun vointiani on liian hyvä, jotta olisin tarpeeksi motivoitunut. Kun kerron sille parhaillaan kenkäni kastelemassa viiltohaavasta, se vaihtaa aihetta eikä enää palaa. Samoin se tekee, kun koitan varovasti kertoa, etten oikein pärjää syömisten kanssa. Koska sitä ei kiinnosta. Se ei halua kuulla, että painoni on pudonnut jälleen niihin lukemiin, jotka saisivat psykan huokaamaan ja sen silmissä olisi jälleen se katse, enkä minä väkisin kerro. Myöskään lääkityksen ei tule puheeksi, joten se ei tiedä, että olen lopettamassa sitä. Jokaisen annoksen pienentämisen jälkeen vieroitusoireet ovat kammottavat. Kesällä jätän sen viimein kokonaan, ja muutamien viikkojen jälkeen maailma lakkaa tärähtelemästä eikä minua okseta koko ajan. Olen vapaa siitä. 

Lääkärin jälkeen menen kotiin, mutta E:n painostuksesta suuntaan pian ensiapuun tikattavaksi. Ne eivät usko, kun sanon että kaaduin. Saan kuitenkin siistit tikit eikä kukaan vittuile minulle. Ensiavun lääkäri lähettää tiedon minua hoitavalle taholle, mutta en minä usko että minun ”hoitavaa” lääkäriäni edelleenkään kiinnostaa eikä sitä enää tarvitsekaan kiinnostaa. En välitä enää.

Loppukesästä koittaa lyhyt loma, jonka tarpeessa minä todella olen. Lähden pariksi päiväksi seikkailujen Helsinkiin E:n luokse. Elämä on taas hetken aikaa niin hyvää, vaikka päädynkin keskellä yötä päivystykseen rintaa puristavan ahdistuksen vuoksi. Ne ovat kauhean ystävällisiä siellä, varsinkin kun puhallan alkometriin nollat, eikä niitä haittaa, että olen muualta. Lääkäriä en tapaa lainkaan, mutta hoitaja pitää minusta huolta. Ei ole jonoakaan. Saan Oxaminin ja sitten taas odotamme. Kun pahin puristus kevenee, saan lähteä kun lupaan tulla takaisin jos olo pahenee. Saan vielä toisen Oxaminin mukaan tarvittavaksi, enkä minä riko ihoa sinä yönä. 

Kotona vaaka huutaa päivästä toiseen että liikaa, vaikka olemme hivuttautuneet normaalipainon rajoilta merkittävään alipainoon. Peili näyttä vain hieman kulmaa olkapäässä, ja niissä kuvissa näkyvät kylkiluut, kuultavat lupauksina pehmeyden alta, ja niihin kuiskauksen minä takerrun vaikken  ehkä haluaisi. 

Yhä on kesä, vaikka ilmassa on jo aavistus syksyn tuntua. Puut huojuvat ikkunan takaa ja järveltä käy pohjoistuuli, eikä aurinko enää iltaisin polta. Vaikka tyhjyys nakertaa sisälläni, minä hymyilen sulkiessani oven takanani.