Hiki noruu selkää pitkin, olen juuri sopivasti ajoissa. Se soittaa lääkärille, joka tulee hetkeä myöhemmin. Sulla on ollut aika paljon näitä haavoja nyt. En katso sitä silmiin, kun se kyselee. Se puuduttaa huolellisesti vaikka sanon ettei tarvitse eikä se satu yhtään.

Ne ovat ehkä nimenneet minulle uuden hulluuden. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön vaikea psykoottinen masennusjakso lukee papereissa ja mun on vaikea uskoa, tai ainakaan hyväksyä, sitä todeksi. En minä ole sairas. Minä käyn töissä ja pesen hampaani. Olkoonkin, että joskus menee kaksi kuukautta niin etten jaksa viedä roskia, tiskata tai vaihtaa lakanoita.

Joskus musta mönjä valuu seinien raoista eikä se saisi tulla. Tiedättekö, se on maailma, jossa epätosi voikin olla totta. 

Kevät on tullut sillä välin kun olen suljettuna. Lopulta niillä ei ole perustetta pitää minua siellä ja pääsen pois. Nurmikko on vihreä kun kävelen pysäkille. Kotona odottaa täysi kaaos, jossa aika on pysähtynyt ja tunkkaiset varjot valuvat seinillä.

Yöllä hoitaja toteaa tylysti, että tuo ei ole tullut kaatumisesta. Se nostaa puntteja ja takinhihoja ja tivaa, onko näitä enemmän. Odottaessa aika on niin hidas. Kotona odotan, että saisin nukkua. Aamulla odotan, että pääsen töihin. Töissä odotan, että pääsen kotiin. Kotona taas odotan, että tulisi yö.

Tämä ei ole uutta, mutta pahempaa ja hallitsemattomampaa. Muutama päivä osastolla ei katkaissut kierrettä, ja sielläkin onnistuin satuttamaan itseäni. Tikit tikkien perään silloin kuin jaksan ne hakea. Aina en jaksa, joskus vain lyön siteen päälle ja annan kehon tehdä sen, mitä sen kuuluu. En jaksa ravita sitä oikein, mistä lääkäri muistuttaa jatkuvasti. Labrat ei ole kunnossa, mutta mä en vittu jaksa välittää.

Ne katsoo että hyötyisin pitkästä jaksosta, mutten voi olla töistä pois. Tilanne olisi toinen, jos mulla olisi toisenlainen työ ja sellainen, mistä en tykkäisi. Mutta minä pidän työstäni ja se on ainoa, millä on väliä.

Jos osaisin lentää, en ehkä lentäisi pois. Missään ei ole parempi. 

Lääkäri on rauhallinen ja itsevarma ja minä istun tuolissa kun se kirjoittaa koneelle ja soittaa puhelun. Vessaan saan mennä kun en laita ovea lukkoon ja lääkäri odottaa oven takana. Punapukuiset miehet tulevat hakemaan ja sitten mennään taas.

Aurinko paistaa ikkunan takana elottomille pelloille, mutta ovi on lukossa enkä pääse pois. Tupakkahuoneen seinään kettingillä kiinnitetty sytkä on melkein irti. Ilmoitan, etten pääse viettämään äitienpäivää mutten kerro, missä olen.

Välillä on vaikea päättää, makaisiko selälteen vai mahalteen. Ne vievät multa myös vyön pois ja antavat lääkettä, joka vaivuttaa syvään uneen. Herätessäni olen edelleen täällä. Lukkojen takana vailla ulospääsyä. 

Terapeutti korottaa ääntään. Ei se vihainen ole, vaan huolissaan. Se tahtoo nähdä kuvia ja sanoo, että pitää mennä lääkäriin, mutta en minä mene. Töissä pomo sanoo, että en tiedä mitä sä vedät, mutta haluan samaa. Uuden lääkityksen kanssa mieliala on parempi ja aika kuluu aivan uskomattoman hitaasti. Ehdin tehdä päivän työt jo ennen päiväkahvia. Aamut ovat kamalan pitkiä ja olenkin usein töissä aikaisin. Ainakin minulla on työ mihin mennä ja mistä tykkään. 

Dragons

Eräänä iltana menen liian pitkälle enkä voikaan enää hoitaa itse kenenkään tietämättä, vaan siivoamiseen tarvitaan kirurgia. Saan kiireellisen lähetteen ihonsiirtoon ja psykiatriselle. Sairaalassa saan viimein levätä, ja silloin kaikki ahdistus ja kipu hyökkäävät. Itken räkä poskella ja hoitaja tuo syömättömän ateriani takaisin eteeni. 

Osastolla ne ottavat minulta kaikki hakaneulat, sytkät ja vyön. Ja aivan syystä. Lääkäri sanoo, että olen jo aikuinen ja pärjännyt tähänkin asti, joten mun pitää ihan itse osata syödä. Saan valmiin tarjottimen eteeni viisi kertaa päivässä, mutta syömättä jättämisestä ei seuraa mitään. Se vain siivotaan pois. Tiedän, ettei sen pitäisi olla niin, mutta salaa olen riemuissani. 

Välissä on ollut kai ihan hyviäkin aikoja, mutta minä olen taas tässä.