Kun kaikki se mustuus vyöryy päälle voimallisemmin kuin ehkä vuosiin, koitan muistaa, mitä puhuttiin hoitajan kanssa niistä keinoista, millä selviän vielä yhdestä viikonlopusta. Enää yhdestä viikonlopusta, melkeinpä keinolla millä hyvänsä. Mä muistan ja mä selviän.

Maanantaina kun astun sairaalan ovesta ulos ensimmäisen ketamiini-infuusion jälkeen, aurinko paistaa kasvoille, puut jo vähän hehkuvat ja ulkona on oikeastaan aika kaunista. Ei haittaa, vaikka ratikassa tulee vähän huono olo, ja sekin menee nopeasti ohi.

Minä olen selvinnyt taas yhdestä hyökyaallosta. Ehkä nyt on taas hetken aikaa helpompi hengittää.