Ei rahaa, ei töitä, ei merkitystä niillä elämän pienillä päätöksillä, joiden tekemiseen minulla voi mennä puoli tuntia, tunti, päiviä. Kaupassa seison pakastealtaan reunalla palelemassa. Maissia vai herneitä? Kevyimpiä wokkivihanneksia? Pinaattikeittoa? Lopulta lähden ilman pakasteita. Tupakat sentään muistan, eikä niiden valitsemiseen mene kahta sekuntia.
Mummu ja pappa tulevat tänään kylään. Piisami on menossa koko päivän, joten joudun kohtaamaan taas tämän kaiken yksin. Tiedän, että heille kuuluu tarjota jotakin, vaikka heillä on aina runsaasti ruokaa mukanaan. Juuri niitä pelottavia ja pahuudentäyteisiä ruokia, jotka aiheuttavat valtavaa ahdistusta. Heidän edessään pitää syödä ja hymyillä samaan aikaan.
Pikkuveli tulee maanantaina muutamaksi päiväksi tänne ja ottaa koirat mukaan. Sitten niitä on kolme, omani ja heidän kaksi. Hänelle pitää tarjota oikeaa ruokaa ja herkkuja sopivassa suhteessa. Mllä helvetin rahalla ja itsekurilla teen sen? Miten minä syön? Pitäisi syödä edes jotakuinkin normaalisti pienen veljen edessä, mutta kun en minä osaa. Joko syön kaiken tai sitten en syö mitään. Enkä minä voi syödä kaikkea. Paino on lähtenyt kivasti alaspäin, enkä minä halua pilata sitä nyt.
Reilu viikon päästä on vanhemman pikkuveljen rippijuhlat. Se tarkoittaa montaa ruuantäyteistä päivää äidin luona, ainakin miljoonan kilon lihomista, ahdistusta, itsevihaa ja pelkoa. Miksi minun pitää elää tällaista elämää?
On helvetin ahdistavaa ajatella, että koko loppuelämäni tulee olemaan tätä.
Mmm nii ymmärrän.. Mä huomasin joskus itellä saman, mut sit päätin et se ei saa mennä siihen ja pakotin vaan itteni olemaan kavereiden kanssa! Ihan vaikka silloin joutuis syömäänki. Se kannattaa, oon nykyään paljon ilosempi.
VastaaPoistaJa niin, sä et voi vielä tietää sun loppuelämästä, se voi kuule olla ihan millasta vaan ;)
Haleja<3