Anteeksi tämä mieletön tauko. En ole muka ehtinyt ja jaksanut. Kotona kone on rikki, ja koulussa vietän aikaa toisella tapaa.

Elämä jatkuu silloinkin, kun en tahdo. Olen taas töissä. Tämä viikko on ollut nukkumisen suhteen suorastaan painajaista. Työkseni pyöräilen mäkisellä alueella vaihtelevassa pakkasessa ja jaan varhaisjakelulehtiä. Pidän työstäni. Se on mukavan fyysistä eikä vaadi muuta kuin tarkkuutta ja sen verran luonnetta, että saa oman läskiperseensä ylös sägystä 01.40 ja pakottaa itsensä pakkaseen pyörän selkään punnertamaan kahden kilometrin ylämäkeä.Onneksi kylmyys lisää energiankulutusta reippaasti, sillä Therrulle on taas ruoka maistunut.

Ongelma on uni. Jo alkuviikosta olin väsymyksestä puolihullu. Nukuin pommiin koulusta kaikkina muina päivinä paitsi sinä, jona äiti herätti ja sinä, jolloin en mennyt nukkumaan töiden jälkeen. Periaatteessa koulu ja työt rinnakkain ovat mahdollisia. Olen tehnyt niin ennenkin. Nyt vain en ole nukkunut riittävästi ennen töitä. Tunti, pari, korkeintaan vajaa neljä. Tämän yön olen onneksi vapaalla.

Uni ja todellisuus sekoittuvat, niitä on vaikea erottaa toisistaan. Ehkä se ei ole mahdollistakaan. Unihahmot kulkevat kotonani, kun sallin itseni pysähtyä.Perjantaina nukahdin koulussa tunnilla täysin tahtomattani. Näin unia sielläkin. Eivätkö ne näe?

Tunnen oloni niin tavattoman vanhaksi.

Pelkään niin kovasti, että pääni hajoaa.

Unessa minä olen yksin. Ne eivät tule sinne. Siellä ovat ne toiset.

En jaksanut lähteä kouluun. Tai olisin kyllä jaksanut, mutta En Vain Mahtunut Ovesta Ulos. Istun kotona miettimässä elämäni tarkoitusta.

Aamuviideltä oli herätys; äiti oli nukkunut pommiin, ja minä sain lähteä töihin auttamaan. Olin helpottunut. Ehkä reilu tunnin pyöräily-kävely-juoksu pyhitti illalla syömäni paskan osittain. Olen silti pettynyt itseeni.
 

Tunnen olevani yksin, niin yksin. Onhan minulla E, mutta pidän hänet tarkoituksella hieman etäämmällä. Pelkään, että toimintani yllyttää häntä. Hänkin laihduttaa. Vakuuttaa kyllä olevansa tyytyväinen, kun saavuttaa tavoitteensa. Minä tiedän, ettei hän ole. En halua satuttaa E:tä. Hän on minulle hyvin rakas.

Tämä vain etäännyttää meitä taas toisistamme. Eikä meillä ole ketään muuta kuin toisemme. Tai on, muttei yhtä läheisiä.

Elämä on ankeaa ja harmaata. Olen hukannut värit. Tai ehkä niitä ei ollutkaan. Minä vain kuvittelin ne. Ja ehkä tämä kaikki on kuviteltua. Jos olenkin vain kuvitellut kuvitellun olevan kuviteltua. Jos se, mitä olen pitänyt mielikuvitukseni tuotteena, onkin todellisuutta ja kaikki, mitä olen pitänyt todellisuutena, onkin kuviteltua. Harhaa vain.

Mistä minä voin enää tietää, mikä on totta?

Kuinka tämän kaiken voisi unohtaa? Eihän voi parantua, jos muistaa! Pystyn ainakin ajoittain syömään kuen muutkin. Se ei silti muuta ajatusmaailmaani. En pysty syömään vailla inhoa ja ahdistusta.

En osaa unohtaa.

En osaa parantua.

En muista, millaista on tunteä hyvää oloa syömisestä ja siitä, kun keho saa ravintoa. Sen minä olen unohtanut. On niin kauan siitä, kun olin lapsi. Ja haluaisin vieläkin olla. En osaa, en pysty.

Olenko minä tuomittu elämään tätä?

Pienen pieni postaus. Olisi niin paljon kerrottavaa, mutta sanat eivät tule ulos. En osaa kertoa, en kirjoittaa. Ja K ei usko. Minä, jonka äidinkielen yo-suoritus lähti luokan parhaana, minä, jonka tekstit ovat järjestäen erinomaisia. Minä. Niin, minä en osaa kertoa enää. Ja kuinka paljon haluaisin kertoa, miten minuun sattuu! Se jää kaikki sisälleni.

Lopetin hoitosuhteeni. Minusta ei ollut siihen. Ohjelman vaihe 2, säännöllinen syöminen, osoittautui ylivoimaiseksi. Eivät ne voi opettaa minua syömään säännöllisesti, jos minä en halua syödä lainkaan. Ja minä olen lihonut.

Minä teen sen taas. Olen tehnyt sen ennenkin, mutta nyt teen sen paremmin, pidemmälle. Hyvästi elämä, joka et osannut tyydyttää tarpeitani. Hyvästi elämä, joka särjit pilvilinnani. Näytän kieltä sinulle ja muutan siihen pilvilinnaan, jonka yritit minulta viedä.

Olen hyvä oksentamaan. Saan ulos ruuat ja juomat, mutta sanoja en. Kai siinä on se vissi ero, että sanoja en ole syönyt. Ne eivä tule ulos, eivät rumina läiskinä paperille eivätkä kuulijani sydämeen. Minä olen hiljaa.




Minä tahtoisin vielä kuiskata: vaikka minä olen piikikäs, älkää päästäkö irti. Älkää antako minun pudota.

Ahdistaa.


Vatsa on täynnä ja vihaan itseäni, vihaanvihaanVIHAAN! Nyt sen on loputtava, syömisen! Minä lopetan. Haluaisin lopettaa tämän kaiken, mutta menen kuitenkin huomenna kirjoittamaan biologiaa. Pitäisi lukea siihenkin, miksen lue?

Tapaan tänään myös E:n. Olen iloinen siitä, että päätimme yhdessä tuumin (E:n ehdotuksesta) tavata ja aloittaa alusta. Minua vain pelottaa, jos hän olettaa saavansa takaisin sen iloisen, vilkkaan, puheliaan tytön, joka Therru oli parhaimmillaan. En ole enää se tyttö. Hän ei tiedä, millaista vaihetta elän. Hän ei tiedä raajojani kiristävistä jäljistä eikä tästä ahdistuksesta, enkä halua niistä hänelle edes kertoa. Ja tunnen jollain tavalla pettäväni häntä salatessani tämän. Mutten halua satuttaa häntä enää, vaikka hän vakuutti kestävänsä.

Yli viikon olemme olleet erossa. Olemme molemmat kärvistelleet koulussa muka normaalisti puhumatta toisillemme. Me, jotka olemme koko ystävyytemme ajan olleet aina yhdessä ja jakaneet kaiken keskenämme, ilot, surut, vitutuksen ja rehtorin puhuttelut ja paheksunnan. Olemme ikävöineet toisiamme ja koulu on tuntunut tyhjältä yksin. Voi kuinka paljon olenkaan kaivannut E:tä! Ja nyt, kun saan hänet takaisin, minä pelkään. Pelkään!

Perjantaina, kun kokeen puolivälissä kävin vessatauolla, valvoja sanoi, etten minä ole syönyt eväitäni. Hän käski minun pitää myös evästauton. Hän tietää. Kaikki tietävät, sillä luokanvalvojani avautui minun ongelmistani kokouksessa keväällä. Ne kaikki tietävät, vahtivat ja käskevät syödä. Ne vakoilevat minua, mutta minun on oltava ovelampi.

Reilu viikon päästä minulla on aika koululääkärille. K on puhunut myös, että haluaa varata ajan terkallekin. En tiedä, mitä teen niiden suhteen. Tai tiedän; kieltäydyn vaa'asta ja pidän kaikki vaatteet päälläni. Ne eivät saa nähdä vartaloani, eivät niitä haavoja ja saastaista fyysisyyttäni. Minä huijaan niitä kaikkia.

Perjantain tekstitaito meni onneksi ihan hyvin. Niin opettaja ainakin sanoi, kun illalla tekstasi minulle. Hän oli lukenut vastaukseni ja sanoi, että olivat niitä parhaita. "Hieno suoritus!" hän sanoi. Tuli hyvä mieli, mutta se ei kanna enää.

Anteeksi. Tämä on sekava postaus. Minä olen sekava. En osaa ajatella selkeästi enkä tehdä mitään. Haahuilen sekopäisenä ahdistumassa, vaikka pitäisi kerrata koko lukion biologia huomiseksi. Puolitoista kurssia kokonaan käymättä.

Auttakaa joku minua! Enkä kuitenkaan halua, että kukaan auttaa. En voi elää loppuelämääni tämän itsevihan ja ahdistuksen kanssa. Tai voin, mutta silloin se jää kovin lyhyeksi.

Mutta minulla on välineet auttaa itse itseäni: nälkä. Kun lopetan syömisen, tulee parempi olo. Siinä kestää kuitenkin pari päivää, enkä tiedä, jaksanko niin pitkään. Jaksan. Minun on oltava vahva. Minä taistelen. En syömishäiriötäni vastaan, vaan sen kanssa niitä kaikkia vastaan. Ja me voitamme.

Voitamme!