Ja kiviäkin kiinnostaa.

Istun koneella ja hörpin laihaa ja lämmintä tomaattikeittoa. Ai mitä, eikö siihen kuulunutkaan laitta puoltatoista litraa vettä, kun ohjeessa luki 1 l? Vaikka turhaahan tuommoinen on, kun söin aamulla kolme karjalanpiirakkaa, joista yhden jäisenä. Ja sitten kaksi suklaakonvehtia, kun hoitokoiran omistaja tarjosi. Ja nyt minä lihon, iih!!!1 En vieläkään käsitä, mitä vitun väliä sillä on, vaikka vähän lihoisinkin. Mutta kyllä sillä jotain väliä on.

Uunissa on tiikerikakku äitienpäiväksi. Ei saa unohtaa sinne. Ainoa huono puoli tuossa kakussa on se, että täytyy itsekin maistaa sitä. Äidille tulee paha mieli, jos en yhtään ota. Viime vuonna hän sanoi, ettei tarvitse muuta äitienpäivälahjaa, kuin että oma tytär syö edes yhtenä päivänä yhdessä muiden kanssa eikä oksenna päälle tai käy rääkkilenkillä. Edes yhtenä päivänä, ja sitä itketti.

Vaan kaukana ollaan noista ajoista. Olen lämmin ja löysä nykyään, enkä vain osaa tyytyä elämääni tällaisena. Vuosi sitten en olisi litkinyt tuota tomaattikeittoa. Olisin lähtenyt lenkille, jos tulee liian nälkä. Nyt minä syön, jos tulee liian nälkä. Voin epäilemättä paremmin nyt, mutta tunnen itseni niin epäonnistuneeksi.

Minulla on tarve onnistua. Mitä ikinä teenkin, se täytyy tehdä täydellisesti. Ehkä juuri siksi pelkään omilleni muuttamista ensi syksynä. Näyttää siltä, että muutan vielä toiselle paikkakunnalle kauas kaikista tutuista ihmisistä. Silloin voin vaikka tappaa itseni nälkään. Ajatus kieltämättä kiihottaa, mutta tajuan itsekin sen olevan sairas ajatus. Se kiehtoo silti. Ja pelottaa. Silloin kukaan ei ole pelastamassa minua itseltäni.