Tämä on peliä. Kovaa sosiaalista peliä suurilla panoksilla.  Ei minun pitänyt edes pelata. Syksyllä minua vielä nauratti koko peli. Nyt olen kuitenkin niin syvällä siinä, ettei paluuta ole. En tiedä vieläkään, olenko pelinappula, itsenäinen pelaaja vai kenties pelimerkki.

Kaikki alkoi Nupusta. Hän oli ensimmäisiä kavereitani täällä, mutta läheisemmiksi tulimme vasta ihan vähän aikaa sitten. Näin kuitenkin heti, että Nuppu on pelaaja. Hänellä on kaikki langat käsissään. Hän pelaa taitavasti ja suurilla riskeillä. Hänen mukanaan minäkin imeydyin peliin osin tahtomattani. Nyt pelaan enkä muuta voi.

Jollain kierolla tavalla nautin tästä, mutta samalla minua pelottaa, että teen virheen. Minä nauran ja itken, tanssin, humallun ja suutelen, otan vastaan rakkaudentunnustuksia antamatta niitä itse, kierrän sylistä syliin hymyillen kuin nukke. Liihottelen perhosena ja annan poikien auttaa kengät jalastani. Tämä kaikki vie mukanaan niin, ettei muulla ole enää merkitystä. Peli on valtavan hauskaa, ja narsistisella tavalla nautin suunnattomasti poikien ihailusta ja mustasukkaisuudesta.

Mutta