Olen äidillä, joka on täyttänyt tämän maailma ruualla. Otin tavoitteeksi syödä huomisiltaan mennessä kaiken vähänkään himottavan ruuan täältä pois. Olen kai taas liian hyvin kasvatettu heittääkseni äidin ostamaa kallista luomuruokaa roskiin. Olen kuitenkin päättänyt olla ostamatta lisää. Onneksi E tulee tänään auttamaan, niin ei tarvitse sitten loppuviikosta syödä mitään.

Perhe on siis reissussa, ja minä huolehdin eläimistä, kasveista, kodista. Vaan en itsestäni. Olen lipumassa virran mukana. Minne virta kulkeekin, merelle kenties? Viikonloppu on ollut paha takapakki fyysisesti, mutta ajatukseni, maailmani ei onneksi ole muuttunut. En voi kääntää virran suuntaa - en kai koskaan voinut, vaikka joskus uskoin niin.

Minä kaipaan jotakin. En osaa tarkkaan määritellä, mutta yksittäisiä kuvia nousee uniini. Istumme E:n kanssa jossakin korkealla ja syömme irtareita. Meitä naurattaa, koska se on päivän, ei, viikon, ainoa ateria. Poltan tupakkaa, mutten saa savusta kuvioita, kun tuuli vie sen mennessään.
Olen K:n kanssa jossakin, hän istuu, minä seison. Jälleen tupakoimme. Hän huomauttaa minulle siitä, etten ole syönyt koko viikon aikana. Ei hän tuomitse, toteaa vain. Hän tietää, etteivät kommentit auta. Hän odottaa, osoittaa välittävänsä ja meillä on hauskaa. Yhä vielä haluan uskoa, että meillä on jotain yhteistä.
Tai sitten sitä, kuinka makoilemme Nupun kanssa vierekkäin. Tunnen nälkää ja keveyttä ja olen onnellinen.

Useimpiin unelmiini liittyy tupakka. Siitä on vuosien varrella tullut hyvin tärkeä minulle - hyvässä ja pahassa. On niin kaunista mennä tupakalle, kun muut syövät. Rakastan tupakkaa, rakastan nälkää ja sitä keveyttä. Minulla vain on pitkä matka. Pitkä ja paskainen.

Olen lihava ja vihaan itseäni.