Jotain omaa

Kuviot ovat taas menneet uusiksi. Otin vastaan pienen (ja ensimmäisen kokemuksen perusteella paskamaisen) sivutyön, jonka jatkaminen on vielä harkinnassa. Sen haastattelusta palattuani puhelin yllättäen soi, kun olin ahtamassa valmiiksi turpeaan itseeni lisää ruokaa. Rekryhän se siellä, se mies, joka on ottanut minut töihin niin uskomattoman monta kertaa, että voin jo itsekin uskoa, etten ehkä ole huono.

Kaikki tapahtui taas niin äkkiä. Seuraavana päivänä istuin jälleen konttorilla - komeasti myöhässä - kirjoittamassa uutta työsopimusta, vaikka vanha oli edelleen voimassa ja työrupeama kesken edellisillä piireillä. Rekry nimittäin tarjosi minulle vakituista työsuhdetta, ihan omia piirejä. Palaa kaupungista vain minulle. Olen jakanut kymmeniä muiden omia piirejä, ja nyt minulla oli siinä edessäni kartta ja nimi omilleni. Minä kirjoitin nimeni viivalle empimättä ja seuraavana yönä läksin jälleen uusille piireille. En tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella, että olen nyt vakituisessa työsuhteessa oleva muka-aikuinen.

Olen jälleen ottanut askeleen elämässä. Tämä vuosi on kypsyttänyt minua enemmän kuin niin monet vuodet ennen sitä. Olen kokenut sellaista onnea, jota en tiennyt olevan olemassakaan, olen kokenut sellaisia tunteita, jota ovat olleet minulle vieraita, olen saanut monta iskua ja tuntenut sellaista kipua, jota sanat eivät kuvaa, ja kaikesta siitä olen kiitollinen. Olen kiitollinen niistä sanoista, joiden jälkimainingit jättivät reidet mustelmille, puremajäljen käsivarteen ja mielen sirpaleiseksi, niistä hetkistä, katseista, kosketuksista, joista yhtäkään en antaisi muistoistani pois. Mustelmat paranevat ja sirpaleista voi ehkä koota jotain uutta.

Vaikka edelleen olen lihava ja syömishäiriöinen, olen löytänyt itsestäni jotain jännittävää, jotain, mikä ei ole syömishäiriö. Minussa sittenkin taitaa vielä olla jotain muuta kuin hulluuteni. Tänä syksynä synnyinkaupungissa olen oksentanut vain kerran enkä viiltänyt kertaakaan, enkä enää ole suurinta osaa päivästä vain lihava ja inhottava, minä olen niin paljon muutakin. Se joku, joka on muuta kuin hulluus, se tietää ja hyväksyykin sen, että ruoka on ihan tarpeellista ja että kymmenen kiloa kevyempänä en olisi näin onnellinen. Pitkin hampain olen joutunut myöntämään, että kyllä, nyt jo hyvästi normaalipainoisena voin fyysisesti paremmin kuin kertaakaan aiemmin tänä vuonna. Vaikka jaloissa tuntuukin jo ensimmäiset merkit ammattiin liittyvästä vaivasta, se on pientä ja ohimenevää verrattuna siihen, mitä olen itselleni tehnyt jo niin monta vuotta.

Eivät ne ajatukset ole poissa, mutta ne ovat heikompia. Minussa on jotain vielä vahvempaa kuin hulluuteni. Minä uskallan katsoa eteenpäin ja luottaa siihen, että siellä on jotain näkemisen arvoista.