Usvan tuoksu

Rakkaat ystävät. Minä olen jälleen ottanut askeleen kohti valoa ja vapautta, suuren askeleen. Minä annan kasvot kivulle ja vihalle ja silti hymyilen, sillä se on eilistä. Tänään siitä on enää kaikuja, huomenna ei ehkä sitäkään.

Minä en pidä kehostani, mutta tiedättekö, ehkä minä vielä opin pitämään. Vielä puoli vuotta sitten en ehkä olisi uskonut, että opin edes arvostamaan sitä, ja kuitenkin nyt minä arvostan. Olen saanut jotain vastineeksi siitä ahdistuksesta, pelosta ja vihasta, joita olen pakottanut itseni kestämään syömisen jälkeen. Kehoni on vastannut siihen jo ja mieleni myös. Huomaan, että elämä kantaa, kun annan sen kantaa. Joskus sattuu, mutta minä olen vahvempi kuin uskoin.

En minä ole valmis, en perillä, mutta jo paljon pidemmällä kuin uskoin ikinä pääseväni. Uskallan jo luottaa siihen, että pahin on takana ja edessä parempaa. Olen myös päättänyt, että jos tie nousee pystyyn enkä minä pääse pidemmälle yksin, minä pyydän apua. Toistaiseksi en sitä tarvitse, mutta jos tarvitsen, aion sitä hakea. Minä en halua enää takaisin kylmyyteen.

Nälkä viekottelee ja kuiskii, ja jos sittenkin unohtaisin iltapalan, mutta minä en unohda. Tartun lusikkaan ja tiedän, että niin on oikeasti parempi. Ja joka ikinen aamu minä syön ennen töitä, mikä ei aina ole ollut itsestäänselvyys. Mitäpä jos sittenkin katoamista, luita ja pienuutta paljon täydellisempää onkin tasapinoinen, hyvinvoiva ja toimiva keho?