Keskiviikkona suuntasin ulvovan joukkoni kanssa Helsinkiin mielenosoitukseen. Kaikin puolin onnistunut päivä, sillä sen lisäksi, että oli kivaa, tavoitteemme täyttyi eikä opiskelijan asema huonontunut torstain kehysriihessä. Vaatetta oli paljon, jopa riittävästi, joten ei tarvinnut koskea repussa varalämpönä kulkevaan väkevään taskumatilliseen. Pysyin eväissäni, joten matka oli minulle ilmainen enkä syönyt mitään turhaa siellä. Tapasin lyhyesti E:n, mutta niin ihanaa kuin se olikin, voi olla, että olen jälleen satuttanut häntä olemalla tällainen. Vaikka haalarit ja aniliininpunainen laskettelutakki peittävät sekä vartalon muodot että niiden puuttumisen, E tietää. Puhuimme asiasta.
Mielenosoituksen jälkeen retkahdin illalla. Sinänsä vähän humoristista, kun katsoo entisaikojen ahmimisia (ja oletettavasti myös tulevia), niin tuntuu naurettavalta kutsua keskiviikkoillan pupellusta ahmimiseksi. Siltä se kuitenkin tuntui. Söin nimittäin parisataa grammaa raejuustoa sekä ketsuppia pelkälteen (!!). En edes oksentanut, mutta varmaan olisi pitänyt, sillä torstain paino oli 800 g korkeampi kuin keskiviikon. 700 kcal on selkeästi liikaa minulle.
Siitähän se riemu sitten ratkesi. En osaa sanoin kuvailla sitä vihaa, joka on hallinnut mielenmaisemaani tähän päivään asti. Se oli voimakasta, tulista, tyyntä mutta massiivista, pysäyttämätöntä kuin tsunami. Olkaa ylpeitä minusta, sillä en kuitenkaan viiltänyt, en naarmuakaan. Istuin ja tuijotin seinää samalla, kun viha poltti sisintäni. Join teetä, kävin yliopistolla, hymyilin tutulle vastaantulijalle, tervehdin kassaneitiä ja kerroin saksaksi mielipiteeni opintotuen heikennyksistä, mutta sisälläni riehui mustuus.
Tänäänkin minussa on neljäkymmentäseitsemän pilkku neljä kauheaa kiloa, jotka ei tahdo mennä pois.
Tänään sain hääkutsun vanhalta ystävältäni, jonka luulin jo unohtaneen minut vuosien varrella.
PS. 200. postaus lähenee. Olisiko teemapostaus, ja jos, niin mikä? Kuvia itsestäni en anna, älkää pelätkö.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti