Kuukauden ehkäpä harmain päivä koittaa tunkeutua ikkunoista sisään. Onneksi takana on taas sellainen viikko, ettei harmaus saa valtaa vielä tänäänkään. Vaikka suupieleni eivät juuri nyt tavoittelekaan korvia, niin kaikki on silti ihan hyvin.
Kahtena päivänä tällä viikolla olen tehnyt ylimääräisiä töitä yössä, kahtena päivänä (yönä) on ollut jotain erityistä omillakin vuoroilla, kahtena päivänä sääolosuhteet ovat olleet vähintäänkin haastavat, eivätkä nämä päivät ole olleet samat kaksi.
Olen voidellut kaupan parasta leipää kotonani pitkään ja hartaasti järjestelmäkameran räpsiessä tauotta minun käsieni tärinää kuviin, olen istunut vanhan kouluni ruokalassa avaten niitä kylmiä muistoja kameralle, jolle olen jo avannut niin paljon siitä, mistä ei puhuta. Aiemmin olen jo antanut sen ikuistaa raidat, vatsamakkarat, turpeat reiteni sekä vaatteet, joihin en enää mahdu ehkä ikinä. Sen linssin syvyyksiin olen lähettänyt silmilläni viestiä, joka ehkä vielä joskus on niin julkista, ettei siitä enää tarvitsekaan puhua. Vaikka se on tuntunut oudolta ja välillä pelottavaltakin, tuntuu kuin taakkani olisi hieman keventynyt. Se kaikki on nyt sanottu ääneen nauhalle ja näytetty kameralle, olen päästänyt tarinani lentoon, ja vaikka se vähän sattuukin, olen avannut jälleen yhden solmun elämäni nyöristä.
Tulevan vapaayön kunniaksi tekisi mieli heilauttaa helmat kaupungin siihen yöhön, johon kuuluvat kopisevat korot, punaiset huulet, lonkerosta tahmeat tanssilattiat ja antamatta jätetyt yhteystiedot, mutta kroppani jokainen osa huutaa lepoa. Mieli on virkeä ja jaksaisi vaikka mitä, mutta jaloissa ja käsissä on senlaatuisia kipuja, etten halua tietää, mihin ne johtavat ilman lepoa ja palautumista. Huomatkaa, pienet pääskyseni, että minä annan keholleni jo niin paljon arvoa, että sallin sille ansaitun levon.
Peili, vaaka ja ruokakaappi kuiskivat vielä joskus kiusauksiaan, vanha tuttu tyhjyys vatsassa houkuttelee jättämään ruuat kaappiin tai jo kauppaan, terät kiiltelevät kauniina salaisessa rasiassaan ja lenkkipolut, ne koittavat pitää lenkkareiden pohjista kiinni. Kuitenkin minä syön, lasken kaloreita vain tietääkseni, että olen syönyt tarpeeksi, ostan ruokaa, jätän rasian avaamatta ja suuntaan ajoissa kohti kotia siitäkin huolimatta, ettei se ole helppoa. Vaikka välillä sattuu ja ahdistaa, minä tiedän, että suunta on eteenpäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti