Kello mittaa kuolemaa

 

Eilinen oli sekä parempi että huonompi päivä. Äiti soitti ja sanoi laittaneensa minulle kaksi kymppiä tilille. Kun on sama pankki, ne näkyvät heti. Sitten kävin metsässä koiran kanssa ja löysin melkein neljä litraa sieniä. Ja heti tuli parempi mieli. Sienet ovat hyvää ruokaa.

Siihen se hyvyys sitten loppuikin taas. Kävin hakemassa puuttuvat aineet feta-pinaattipiirakkaan ja leivoin sellaisen sekä sienipiirakan ja kolme omenapiirakkaa. Ajattelin hieroa sovintoa Piisamin kanssa, kun se tuli illalla luokseni. Vaan se mies ei tykännytkään piirakoistani. Normaalisti kestäisin sen kyllä, mutta nyt se tuntui niin pahalta. Nielin kyyneleeni ja rumat sanani ja olin vain hiljaa. Hiljaisuus oli kipua. Täytin sitä hiljaisuutta syömällä piirakoita (pakkohan ne oli sieltä syödä pois?) ja kuten tiedätte, se ei ainakaan helpottanut oloa.

Tänään oli hammaslääkäri taas. Tänään tehtiin ilman puudutusta, ja kyllä se sattuikin. Selvisin hegissä kuitenkin. Kun olin päässyt yliopistolle, alkoi niin tajuton kipu, että meinasin huutaa. Se tuli nopeina hyökkäyksinä, vetäytyi ja hyökkäsi yllättäen uudelleen. Jaksoin istua tasan puolikkaan luennon siellä, sitten oli pakko lähteä kotiin syömään buranaa ja panacodia. Ja silti sattuu välillä, vaikka kivulta onkin jo taittunut se pahin terä. No, huomenna on uusi hammaslääkäri. Kehtaisinkohan ruinata sieltä lisää panacodia? Tnäänkin olen tosin enimmäkseen nukkunut panacodin takia, eikä minulla olisi varaa nukkua näin paljon.

Ahdistaa elämä silti, siitä huolimatta ja kuitenkin. Ahdistaa turpoava vartaloni, ahdistaa opiskelu, ahdistaa Piisami ja erityisesti ahdistaa raha. Rahan tulo on vain ajan kysymys varmaan, mutta se aika voi olla pari päivää, pari viikkoa, enemmänkin. Ja pahinta on epätietoisuus. Joka päivä käyn katsomassa Kelan sähköisestä asiointipalvelusta, joko päätös on tehty. Ja joka päivä olen maistanyt pettymyksen karvaan maun suussani, haistanut sen ympärillä ja nähnyt, kuinka se syleilee ahdistustani. Minun tuurillani ne haluavat vielä jotain liitteitä päätöstä varten, ja sitten menee taas monta viikkoa. En minä jaksa niin kauaa tätä. Minun puolestani tämä saa jo riittää. Kuinka raskasta onkaan stressata siitä, millä ostaa seuraavan askin, mitä jos tuki ei tulekaan siihen mennessä kun pitää bussikortti ladata, mitä jos joku kysyy, mennäänkö kahville, mitä jos. Mitä jos en jaksakaan.

Onhan tämä osittain omaakin tyhmyyttä. Miksen hakenut ajoissa opintotukea? Okei, en tiennyt, että voin jo nyt hakea sitä enkä vasta parin kuukauden päästä, mutta miksen selvittänyt sitä aiemmin? Oma syyllisyys ei kuitenkaan helpota oloa, ei tippaakaan. Olen odottanut päätöstä jo vaikka kuinka kauan ja ahdistus ja pelko kasvavat joka päivä.

Olen uupunut, väsynyt elämääni. En oikeasti jaksaisi enää. Odotan tilaisuutta viiltää. Huomenna Piisami on poissa pari tuntia. Maailma näyttää liian mustalta ja kylmältä. Sataa.