Olen lihonut, lihonut valtavasti. Vaakaan, tuohon kidutusvälineeseen, en ole uskaltanut katsoakaan. Jos olisin saanut pidettyä kohtuun tässä touhussa, se olisi voinut jatkua koulun alkaessa. Mutta nyt tiedän kaiken taas räjähtävän käsiin. Ehkä jollain tasolla odotankin. Se tunne tuo muistoja, kylmyys, väsymys, läksyt, syömättömyydellä kadotettu näläntunne, alati laskeva paino...

Näin perjantai-lauantaiyönä outoa unta. Ja niin toden tuntuista. Olin korkeassa puutornissa, jonka kaiteiden välistä olisi voinut hypätä. Ja juuri se oli mielessäni. Alhaalla oli joitakin luokkatovereitani, mikä toi koulun tunnelmaa uneen. Ja sitten K marssi hyvin päättäväisenä paikalle, kiipesi portaat ylös ja haki minut alas. En muista hänen sanoneen mitään. En ole aivan varma, mutta saattaa olla, että hän otti minut syliin ja kantoi alas.

Joskus tuntuu, että haluaisin hänen ottavan minut syliin. Tuudittaisi minua hiljaa, silittelisi hiuksiani ja kuiskailisi kauniita ja turvallisia sanoja. Kaikki on hyvin, älä pelkää. En anna sinulle tapahtua mitään pahaa. Oikeastaan periaatteessa sen voisi tehdä kuka vain, mutta K on ainoa ihmisistäni, joka sopisi siihen. Ystävä mutta kuitenkin myös auktoriteetti.

Oikeastaan tilanne on joskus ollut lähes sellainen, mitä nyt en ollut sylissä. Melkein itkin suuren ahdistuksen ja pelon vallassa, tuntui kuin pääni olisi ollut hajoamassa ja halusin kuolla. Hän silitti päätäni, ei hän anna sen hajota peruuttamattomasti, se voidaan korjata, hän ei jätä minua yksin sen kanssa... Ja hän on ottanut henkilökohtaiseksi tehtäväkseen hankkia minulle apua tänä syksynä.

Mutta minä en halua lääkärille, terkalle ja psykiatrille. Terkkaa ei juuri tarvitse enää huijata, juuri nyt painoni varmaan tyydyttää häntä. Mutta keskussairaalan lääkärit ja varsinkin psykiatrit.. Sinne en enää mene! Ne lässyttävät minulle kuin kaksivuotiaalle, mutta odottavat päätöksiä kuin aikuiselta ihmiseltä. En ole kaksivuotias enkä varsinkaan aikuinen!

Älkää odottako minulta aikuisen käytöstä. Minä en ole aikuinen.