Rosa pimpinellifolia

Vuoristorata.

Tänään tunsin pitkästä aikaa kuuluvani johonkin, olevani osa kokonaisuutta. Makasin puistossa koiran kanssa lukemassa suomen kielioppia, vokaali- ja konsonanttivartaloita ja niiden löytämistä. Aurinko paistoi, oli kaunista ja puisto eli. Lapset uivat, heittelivät palloa, juoksivat ympäriinsä kuin varsat laitumella talven jälkeen. Aikuiset joivat olutta, ottivat aurinkoa, heittelivät frisbeetä. Minä makasin vanhan päiväpeiton päällä ilman paitaa ja annoin auringon hyväillä raitojani. Ajatelkaa, annoin maailman nähdä raitani eikä se tuntunut yhtään epämukavalta. Ei niin kauan, kun ympärilläni oli vain tuntemattomia, jotka näkevät ihooni kirjoitetun tarinan.

Ei ollut tulevaisuutta, ei menneisyyttä, oli vain se kesäinen hetki täynnä elämää, humalaista ilonpitoa ympärilläni, aurinkoa, läheltä luikertelevaa huumaavaa tupakantuoksua, lasten leikkejä ja vierelläni lämmöstä nauttiva maailman ihanin koira.

Illemmalla kotona kohtasin taas oman mieleni rumuuden tavalla, jonka me kaikki tunnemme liian hyvin. Putosin auringosta taas siihen liejuun, joka täyttää keuhkot, raskauttaa sydäntä ja saa peilit viiltämään mielen sirpaleiksi. Valo katosi, en nähnyt maailmassa mitään kaunista, en mitään elämisen arvoista, en mitään saavutettavaa. Vain tasapaksua harmautta, joka ei lopu koskaan, josta ei ole tietä ulos, näin oman elämäni sellaisena kuin se on vaikken haluaisi sen olevan sellainen.

Iltalenkki hipoi taas täydellisyyttä. Pysähtynyt hetki kesäisessä hämärässä, minä, koira ja katulammpujen oranssi hehku. Mietin tulevaa kesää. Siinä on haasteita eikä äidin olohuoneen sohva ehkä ole se viihtyisin paikka nukkua kesäaamuisin yötöiden jälkeen. En tiedä, millaisia tämänkesäiset alueeni ovat jakaa (varhaisjakelulehtiä) enkä sitä, miten sovitan syömiset ja nukkumiset muun perheen kanssa. En tiedä, missä asun syksyllä, mitä opiskelen vai opiskelenko mitään vai pitäisikö repäistä ja lähteä viininkorjuuseen aurinkoisille etelärinteille.

Vuosi sitten ajattelin, että kuolen sinä kesänä. Vailla surua tai odotusta, pidin sitä aika neutraalina asiana. Tässä kesäyössä kuolema tuntui kaukaiselta asialta, jonka en toivo saavuttavan minua tänä kesänä, ei vielä, kun kaikki on kesken. Mietin kaikkea jännittävää, mitä elämässä voi vielä olla, mitä voi vielä tehdä ja tuntea. Mietin seikkailuja, jotka odottavat minua, jos uskallan hypätä. Elämä itsessään voi olla seikkailukertomus. Tunsin samanaikaisesti rauhaa ja sitä kutkuttavaa jännitystä vatsanpohjassa, joka tekee elämästä elämisen arvoista, odotusta ja ehkä vähän jopa rimua. Ylläni lentelivät pienet lepakot, taivas oli tyyni ja jostain kaukaa kantautui tanssimusiikkia. Hymyilin.

Haluaisin niin kovasti jättää kesästä pois kaiken ruoka-ahdistuksen, ilkeästi kirkuvat peilit ja tuomiopäivän vaakahetket. Jos hetken aikaa leikittelen ajatuksella kesästä ilman niitä, odotan jännityksellä tulevia kuukausia ennen syksyä, joka on jo aivan oma lukunsa. Tästä kesästä voi tulla paras ikinä, siitä voi tulla seikkailu, josta en haluaisi jättää hetkeäkään kokematta. En odota tai haluakaan sen olevan helppo tai kevyt, haluan, että se on täyttä elämää ja tuntuukin siltä. Ennen töiden alkua on yli viikko aikaa (ja töiden jälkeen kaksi viikkoa), jonka voin viettää maalla isovanhempien kanssa, polttaa hartiani, hakata halkoja ja öisin laskea kiiltomatoja pihakallioiden välissä. Voin eksyä oikeaan metsään, sotkea tennarini kuraan ja rikkoa sääreni pusikoissa. Tai sitten voin kirjoittaa kylttiin POIS ja luottaa vieraisiin ihmisiin liikenteessä, öisissä puistoissa tai vaikka siltojen alla. Voin karata kauas pois ja nähdä ihmisiä, voin syödä E:n kanssa irtareita kallioilla ja katsella maailmanpyörää, syljeskellä pähkinöitä ja kävellä jalat rakoille, voin tehdä ihan mitä vain uskallan! 

Olen jälleen ollut pienen hetken onnellinen. Tähdet ovat syttyneet ja Stratovarius kuiskaa You will see, fantasy can become reality.